Ekfrasiksesta osa 1.

seassa-kollektiivin ensimmäinen mietintä, mitä ekfrasis-muodon kautta kirjoittaminen mahdollistaa. Esseen ensimmäinen osa käsittelee ekfrasis-muodon traditiota, kielen suhdetta kokemukseen sekä katsomisen suhteille tapahtuneita muutoksia.

Ekfrasis, osana runouden perinnettä, on ollut väljä taideteoksen kuvaamisen muoto. Se syntyi alkujaan antiikin Kreikassa, ja ensimmäinen ekfrasis-teksti on kirjattu Homeroksen nimiin. Ilias -runoelmassa (750-650 eaa.) oleva teksti kuvaa Akhilleen kilpeä. Sana ekfrasis kumpuaa kreikan kielen sanoista ek ja phrazein, jotka yhdessä tarkoittavat kirjaimellisesti ulospuhumista. Varhaisten ekfrasis-tekstien pyrkimys oli kuvata taideteoksia katsojalle mahdollisimman elävästi, ikään kuin tämä olisi itse olisi ollut katselemassa niitä.

Muuan tunnettu modernismin perinteeseen kuuluva ekfrasis-runo on John Ashberyn kirjoittama Omakuva kuperassa peilissä (Self-Portrait in a Convex Mirror, 1975). Runo pohjautuu Parmigianon eli Francesco Mazzolan 1523-34 maalaamaan peilimuotokuvaan. Toinen tunnettu moderni ekfrasis on William Carlos Williamsin Landscape with the fall of Icarus (1962). Runossa kuvataan Pieter Bruegelin maalausta, jossa mytologinen Ikaros putoaa taivaalta. Molemmat runot todistavat teoksia ikään kuin ne olisivat tilanteita, jotka tapahtuvat nyt. Katsomistapahtuma on runon retoriikan kautta tehty eläväksi.  William Carlos Williamsin ja John Ashberyn runot ovat modernin ja itsetietoisen runopuhujan tekstejä, kun taas antiikin ekfrasis-muodossa katsojan position ja katsomistapahtuman aukikirjoittaminen ei vielä kuulunut runon keinoihin. Ekfrasis -muodossa korostettiin tällöin enemmänkin teoksen täydellistä kuvausta itsessään. 

Runon puhuja eli katsoja onkin nykykontekstissa yhä olennaisempi, sillä katsoja-puhuja voi analysoida omaa katsomiskokemustaan ja antautua teoksen affekteille samanaikaisesti. Ekfrasis-perinteen ja runollisen minän konventiot tunteva kirjoittaja voikin asemoida itsensä likipitäen kaikilla haluamillaan tavoilla suhteessa tarkasteltuun teokseen. Upota teokseen, ajatella teoksen kanssa, haastaa omaa ääntään, koetella omaa kokemustaan, palvella teosta kurittomasti. 

kuva: Milka Luhtaniemi

Kieli on siten itsessään kokemusta, ja eläminen itsessään koettelevaa toimintaa. John Deweyn kokemusfilosofialle keskeistä on väite, että kokemus on aktiivista ja osallistuvaa toimintaa, eikä jotakin joka vain tapahtuu kokijalle. Kokemusta ja koettelua on siten mahdoton erottaa ympäristöstä, jossa se on. Kieli myös sinänsä tuottaa katsomistapahtumaa, sikäli että se jäsentää siinä nähtyjä muutoksia sanoiksi. 

Ekfrasis-kirjoittajan kannalta nykypäivänä kutkuttava haaste on myös todellisuuden ja kielen suhde, eli kysymys, kuvaako kieli itselleen ulkoista todellisuutta, mimeettisesti, vai osallistuuko se siihen. Meidän seassa-kirjoittajien näkemys on, että kieli sekoittuu katsomistapahtumaan, jonka vain yhtenä aistivana osana se on. Näin siis, jos suostumme tällä esimerkiksi uskomaan väitteeseen, että kielellistäminen on kehollista toimintaa ja maailmassaoloa. Kieli on meille moniaistinen väline ja muovautuva materiaali.

 Toisaalta kirjoittamisen voi nähdä aistienvälisenä kääntämisen prosessina. ”Esityksestä kirjoittaminen on aina käännöstyötä yhdeltä aistilta toiselle, tai paremminkin yhdeltä aistikentältä toiselle. Aistikenttä muodostuu kaikista aisteista: kuulo, näkö, haju, tunto, maku, vetovoima, lämpö, liike.” Teatterintekijä Marja Silde ja tutkija Petri Tervo (2014) puhuvat esityksestä aistikenttänä, jonka kääntäminen – josta kirjoittaminen – on mimeettistä toimintaa: siinä luodaan kaltaisuuksia mediumien, esityksien ja genrejen välille. Katsoja on osallisena esityksen aistikentässä ja ”ekphrasis on lokikirja siitä, mitä tälle suhteelle on tapahtunut.” 

Mitä katsomisen suhteelle on tapahtunut? seassa-kollektiivin ensimmäiset tekstit on kirjoitettu aikana, jolloin taiteen katsominen on poikkeustilassa. Pandemian vuoksi esityksiin on päässyt ajoittain vain pieniä yleisöjä ja paljon teoksia on siirretty odottamaan tulevaa. Suuret taidemuseot on suljettu, gallerioihin pääsee rajattu kävijämäärä kerralla ja osaan niistä tulee sopia vierailu etukäteen. Näyttelyissä käyminen on saanut piirteitä, jotka liittyvät tavanomaisesti esitysten katsomiseen: varataan aika, valmistaudutaan ja mennään katsomaan sovittuna hetkenä. Koronavirustilanne, sulut ja katsomistapojen muutokset vähentävät teosten ja katsojien kohtaamista, ainakin fyysisessä tilassa.  

Ekfrastisessa kirjoituksessa on kyse lyhykäisyydessään kohtaamisesta. Perinteessä kiinnostavaa on, että kyse on paitsi katsojan ja teoksen kohtaamisesta, myös eri taideteosten välisestä vuorovaikutuksesta. Kirjallisuudentutkija Janna Kantola (2000) tarkastelee ekfrasista osana taiteidenvälistä, etenkin runouden ja kuvataiteen välistä vuoropuhelua. Kantolan mukaan ekfrasista voi pitää intertekstuaalisuuden muotona, kun taideteos kuten maalaus ymmärretään yhdenlaiseksi tekstiksi. Olemalla suhteessa teoksen reaaliseen materiaalisuuteen ekfrasiksen voi nähdä tuovan tekstiin läsnä olevaksi muita taiteen välineitä, materiaaleja ja muotoja. 

Lopuksi, avoimia kysymyksiä 

Mitä yhden katsojan kokemus voi antaa toiselle katsojalle, lukijalle? 

Mitä yritys kääntää ja tulkita katsomiskokemusta kirjoitukseksi voisi antaa teokselle? 

Millaista katsomista, katsojuutta syntyy (ekfrastisen tekstin) lukemisen kautta? 

Millaisen suhteen lukija muodostaa ekfrasis-tekstiin, kun teos jota ekfrasis käsittelee, on kadonnut ajasta eikä lukija voi kokea sitä?

Kirjalliset lähteet

Kantola, Janna: Runous ja postmoderni – katsaus angloamerikkalaiseen keskusteluun, Tutkijaliitto, 2000

Silde, Maria & Tervo, Petri: Esitys ja ekphrasis – eli kuinka kuvata esiin luuranko esityksen kaapista, Esitys -lehti 1/2014

Ashbery, John: Self-portrait in a Convex Mirror, 1974 (ilmestynyt suomeksi Omakuva kuperassa peilissä, suom. Leevi Lehto, 1975)

Homeros: The Iliad, Book XVIII, [The Shield of Achilles] 750-650 eaa.

Williams, William Carlos: Landscape with the Fall of Icarus, 1962